Kun katselee asuinalueemme naapureiden pihoja, niistä suurin osa on hyvin hoidettuja siistejä nurmikenttiä. Omenapuut, marjapensaat, syreenit ja kukat tuovat vihreyttä ja väriloistoa. Alla esimerkkikuva jonka löysin netistä, ei ole oikeasti naapurimme.

Meidän pihamme (josta ei nyt valitettavasti ole tuoretta kuvaa todisteeksi, viime kesän kuva kelvatkoon) sen sijaan on villiintynyt puutarha. Yksi vanha, melkein pystyyn kuivanut omenapuu, yksi kivi, yksi kallionlämpäre, useita suuria koivuja, vaahteroita ja pihlajia, kuusia ja mäntyjä. Pihan keskellä seistessään tuntee olevansa kuin vihreäseinäisessä huoneessa. Erikorkuiset puut ympäröivät sitä joka puolelta ja vihreät lehdet muodostavat varjoisan sisätilan. Suurimman osan pihan maantasosta ovat vallanneet korkeat heinät ja lupiinit, jotka juuri nyt kukkivat täydessä loistossaan.

Alusta lähtien pihan hyvänä puolena olemme pitäneet sen varjoisuutta, sillä kovaa auringon paahdetta emme kumpikaan kestä, ja lapsetkin ovat vielä pieniä eikä auringon polte tee heillekään hyvää. Joitakin ajatuksia pihan laittamisesta on silloin tällöin tullut mieleen, mutta sisätilojen remontti on vienyt mehut eikä pihan eteen ole kukaan jaksanut tehdä juuri mitään - olemme vain haravoineet, keränneet risuja pois, siistineet joitakin puita ja ryteikköjä. Mitään emme ole vielä istuttaneet, paitsi tyttären kanssa auringonkukan siemeniä talon aurinkoiselle seinustalle (niistä oma postaus joskus!). Kesäkukkia ostin kuistin kaunistukseksi amppeleihin ja ruukkuihin.

Mitä enemmän tuota villiintynyttä puutarhaa on katsellut, sitä vakuuttuneemmaksi alan tulla, ettei sille paljon tarvitse tehdäkään. Sehän on aivan ihana! Varjostavat puut saavat jäädä paikoilleen, vaikka niiden lehtien haravoimisesta paljon puuhaa tuleekin. Mieluummin kuitenkin haravoin, kuin nypin kukkapenkkejä ja ajan nurmikon sileäksi joka viikonloppu. Heinät saavat kasvaa, ainakin tontin takaosassa. Lapset ovat keksineet mitä mielikuvituksellisempia leikkejä pitkässä heinikossa - piilosta, viidakkoa, polkujen tekoa, majoja. Lupiinit ovat kauniita, mutta eivät kovin käytännöllisiä kasvaessaan villiintyneinä siellä täällä - kerään ne siis jotenkin yhteen paikkaan, vaikka takanurkan risukasan peitoksi. Eikä sitäkään tarvitse vielä tänä kesänä tehdä, jos ei jaksa.

Lehdestä luin tänään Vihreän Elämänsuojelun Liiton tekstin kaupunkiluonnon hoitamattomuudesta ja miten kukin voi omalta osaltaan olla mukana tukemassa luonnon monimuotoisuutta. Nyt voi siis hyvällä omallatunnolla laiskotella ja vedota syväekologiaan! Ja kertoa siitä naapureillekin, ettei tarvitse oikeasti laiskaksi luulla.