Kevään tullen minut valtaa asuntokuume. Tänä vuonna se on erityisen paha. Unelmakämppäni olisi joko vanha pitsihuvila tai ryhdikäs, valkoiseksi rapattu kivitalo. Neliöitä niin että riittäisi vieraillekin, piharakennuksiakin saisi olla. Puutarhasta en niin välitä, mutta kaunis saisi tontti olla ja helppohoitoinen. Suunnittelisin kivistä, havuista ja valoista kivan ja toimivan pihan. Sisätiloissa joko harkiten kunnostettua vanhaa patinaa tai minimalistista ja valkoista lämpimällä puulla sävytettynä. Monikäyttöisiä huonekaluja. Säilytystilaa kekseliäissä paikoissa ja kauniissa kuorissa. Paljon valoa.

Todellisuus on se, että 4 henkeä asuu 68 neliössä, joista 20 valtaavat tietokoneet ja muu rompe. Koneet käyvät sähkölämmityksestä, kämpän lämpötila on kesällä jotain tropiikin ja helvetin välimaastosta. Tonttia ei ole, kun on kerrostalokämppä. Eikä pesukonetta. Keittiö on pimeä nurkka eteisen ja olohuoneen välissä. Parveke on, mutta sinne päästäkseen on loikittava em. romppeen ylitse. Parvekkeen valtias on syöpäkääryle.

On sentään kuitenkin seinät ja katto, ja pirun kaunis parkettilattia. On juokseva vesi ja sähkö. On kaunis näköala makuuhuoneen ikkunoista. On hyvä sijainti lähellä keskustaa ja toisaalta mummolaa. Vaihtaisin kuitenkin vaikka heti siihen pitsihuvilaan. Tai edes siihen miehen isoisän taloon, jota mies kuolaa eikä suostu muusta vaihtoehdosta keskustelemaan.