Kun on tottunut kahden pienen lapsen tahdittamaan arkeen, on vauvan kanssa kahdestaan vietetty päivä varsin valaiseva. Siinähän ehtii ihan ajatella omiakin ajatuksia alkua pidemmälle! Tulee ihmeteltyä, että mitähän kummaa sitä tässä oikein tekisi, kun aika ei tunnu kuluvan millään. Mutta älkää erehtykö luulemaan, että olisin tuon päivän aikana keksinyt jotain viisasta tai syvällistä, josta olisin voinut kirjoittaa vaikka tänne. Ehei kuulkaa. Onhan monissa naistenlehdissäkin ollut juttua, miten aivokuollutta toimintaa kotiäitiys on, ihan jo yhdenkin lapsen kanssa. Nyt on muodikasta puhua äitiyden ongelmista avoimesti ja pyrkiä uraäidiksi.

Yritin löytää linkkiä, jossa olisi kommentoitu
Piia-Noora Kaupin haastattelua Meidän Perhe-lehdessä n:o 2/2006, mutta en löytänyt. Ostin nimittäin eilen Meidän Perhe 3/2006:n ja siinä arvostellaan Kauppia, joka antaa uraäidin elämästä liian helpon kuvan. Olen samaa mieltä, kovin sujuvalta Piia-Noora saa arkensa kuulostamaan, mutta mitä sitten? Entä, jos hän haluaakin rohkaista wannabe-uraäitejä? Olen ihan varma, ettei Piia-Nooran arki ole oikeasti niin leppoisaa kuin hänen blogistaan voisi päätellä, mutta hän ei varmaankaan halua kertoa ihan kaikkea itsestään ja perheestään julkisesti.

Tai sitten hän vain on niin hyvä uraäiti.

(Löysinpä linkin sittenkin.)

Minulle tuli postia yliopistolta tammikuun lopulla. Olen valmistunut vuosi sitten, ja ihmettelin kovasti, mitä postia sieltä minulle enää lähetetään. Kirjeessä pyydettiin saattamaan ajan tasalle eräs artikkeli, jonka kirjoitin noin viisi vuotta sitten. Artikkeli oli tuolloin tarkoitus julkaista, mutta suunnitelmat kariutuivat, ja nyt olisi uusi tilaisuus.

Tuntuu hirvittävän vaikealta ryhtyä aivoja rasittavaan työhön. Olen lykännyt ja lykännyt tuota hommaa, ja eilen vihdoin ryhdyin etsimään artikkelia. En tietenkään löytänyt sitä. Toivottavasti professorilla on se tallessa, lähetin hänelle sähköpostia. Aikaa artikkelin muokkailuun on maaliskuun loppuun. Itseni tuntien työ valmistuu viime tingassa.