"Niin, äiti,

sinä siellä, minä täällä.

Niin kaukana,

kuiskauksen päässä toisistamme."

Näillä sanoilla isäni jätti hyvästit eilen äidilleen. Minun mummolleni. Kaunis runo - vähän sanoja, joihin sisältyy paljon. Minua ei itkettänyt, kun istuin kappelissa vauva rinnallani odottamassa tilaisuuden alkua. Mutta kun arkku tuotiin sisään ja näin isäni kantavan äitiään kyyneleet poskilla ja leuka väpättäen, aloin itkeä.

Ensimmäiset muistoni mummosta liittyvät lämpimiin kesiin, mummon ryppyiseen hymyyn ja tuikkiviin silmiin, ohraleipään, lihasoppaan, kropsuun, maasta vedettyihin porkkanoihin jotka huuhdeltiin sadevedellä ja syötiin pikkunälkään, tarinoihin sodasta ja elämästä "ennen vanhaan", jolloin kaikkien piti tehdä kovasti töitä, kissanpentuihin jotka löytyivät vajasta ja jotka mummo tappoi. En voinut ymmärtää. Vihasin mummoa silloin hetken.

Mummo oli sisukas ja viisas, elämänmyönteinen ja harras. Siunaustilaisuudessa laulettiin paljon virsiä, niitä samoja, joita hän halusi meidän laulavan aina syntymäpäivillään. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi ja pakkanen kuorrutti kaiken vielä kauniimmaksi - oli ihan "mummon ilma". Mummo oli läsnä ja hänen tyytyväisyytensä lepäsi kaikkien mielissä.

Hyvästi, mummo. Sinä siellä, minä täällä, muistojen päässä toisistamme.